Sota ja rauha – sotilas ja rauha?

Miksi sotilaana ja sotilaiden kouluttajana pohtisin rauhaa, turvallisuutta ja hyvinvointiakin, enkä yksinomaisesti sotaa ja sodankäymistä? Ehkäpä siksi, että jokainen kansalainen, sotilaskin, on myös ihmisten kasvattaja – usein kotonaan ja aina töissään. Mutta entä millaiseksi sotilaaksi minut on 1980-luvulta alkaen koulutettu ja kasvatettu?

Sotilaana opin, että toimintani lähtökohtana on taistelu ja sota. Minun tuli olla kiinnostunut miten ammoisissa sodissa oli taisteltu ja miten erilaiset sotapäälliköt onnistuivat/epäonnistuivat omissa toimissaan. Myös mitä erilaisimmat suomalaiset ja ulkomaalaiset asejärjestelmät tulivat minulle ja meille tutuiksi sekä teoriassa että ennen kaikkea käytännössä. Onneksemme meitä kasvatettiin myös erilaisten sivistävien ja kokonaisvaltaisuuksien hahmottamista edistävien ”oppien” (kuten esimerkiksi kasvatustieteitä, kansantaloustieteitä sekä valtiotieteitä) avulla.

Muistan yllättävän hyvin miten tuon aikaiset perusoletukseni eivät mahdollistaneet sen faktan merkityksellisyyden omaksumista, että jo 1950-luvulta alkaen suomalaiset sotilaat olivat aktiivisesti osallistuneet kansainväliseen rauhanturvaamiseen. Siis se, että ”sotivat sotilaat” olivat rauhanturvaamistöissä oli minulle mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä. Tuolloin torjuin ”merkityksettömänä” tämän asian. Yllätyksekseni olen viime vuosina huomannut miten monen on ollut laillani mahdotonta ymmärtää, että sotilas on turvallisuustoimija ja ennakoiva rauhan rakentaja sekä turvaaja. Sotilaiden pitäisi ikään kuin keskittyä vain niihin ”tappavan koviin” töihin, jotka heille yksinomaan kuuluvat vaikkakaan en ymmärrä miksi?

Sotilaspedagogikkona opin jo 1990-luvulla, että rauha on sotilaspedagogiikan lähtökohta. Tämä ehkä kuulostaa ristiriitaiselta ja ehkäpä paradoksaaliseltakin mutta siksipä opetammekin tänä päivänä, että sotilas elää ja toimii monentasoisten ristiriitojen ja paradoksien keskellä. Mielestämme sotilastoiminnan keskeisin paradoksi on se, että sotilas joutuu samalla miettimään väkivallan ja tappamisen sekä elämän suojelemisen suhdetta. Tämä on yhteiskunnassakin tarpeen pitää mielessä kun poliittisella tasolla mietitään mihin ja miksi sotilaita töihinsä käsketään sekä tekemään mitä ja miksi?

Menemättä yksityiskohtaisemmin muihin sotilastoiminnan paradokseihin mainitsen että pyrimme edistämään turvallisuusviranomais- ja kansalaisyhteistoimintaa rauhan ja turvallisuuden rakentamiseen liittyen. Nykyisin ja etenkin tulevaisuudessa tässä työssä ennakointi korostuu reagoinnin sijasta. Esimerkiksi kollegoiltamme palo- ja pelastusalalta olemme voineet oivaltaa ettei keskeisintä olekaan palojen sammuttaminen vaan ennen kaikkea niiden estäminen. Uskon että jokainen ymmärtää ettei palomies ole hyvä jos hän ensin pyromaanina palon sytytettyään palomiehenä sen sammuttaisi. Vastaavasti ei sotilaskaan pyri itseisarvoisesti sodankäyntiin ja seuraavassa taistelussa osaamisensa osoittamiseen vaan itseisarvoisemmin rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen ennen kaikkea koulutuksen ja kasvatuksen keinoin.

Juha Mäkinen

professori, everstiluutnantti, Maanpuolustuskorkeakoulu